Miksi tuemme naisia?

Naiset ovat maailmanlaajuisesti kaikkein köyhimpiä. Maailman 800 miljoonasta äärimmäisessä köyhyydessä elävästä ihmisestä suurin osa on naisia. Naisista osallistuu palkkatyömarkkinoille 47 %, miehistä 72 %. Kuitenkin naiset tekevät suurimman osan maailman palkattomasta tai epävirallisen sektorin työstä. Naisten heikko taloudellinen asema vaikeuttaa heidän ihmisoikeuksiensa toteutumista monella tavalla.

Naisille tarjottu pelkkä rahallinen apu tai tuki ei riitä ongelman ratkaisuksi, sillä naisten köyhyydessä kysymys on aina myös yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, joka perustuu rajoittaviin sukupuolirooleihin.

Sukupuoliroolit vaikuttavat eriarvoistavissa asenteissa, tavoissa ja lainsäädännössä; ne määrittävät pitkälti naisten taloudellisen aseman, toimeentulomahdollisuudet ja sen, mikä missäkin ajassa ja paikassa on naisille sallittua. Sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeuksien toteutuminen ovat kehityksen ja köyhyyden vähentämisen edellytyksiä.

Koska kyse on yhteiskunnallisista rakenteista, ei pelkkä oireisiin puuttuminen eli rahallisten pääomien takaaminen auta, vaan todellisen muutoksen aikaansaamiseksi on puututtava naisten köyhyyden syihin. Tämänkaltainen kehitys ei tapahdu nopeasti, sillä se edellyttää muutoksia lainsäädännössä, poliittisia toimenpiteitä, asennekasvatusta ja naisille suunnattua koulutusta.

Naisten ja miesten sekä tyttöjen ja poikien on ymmärrettävä, että tasa-arvoisemmat roolit ovat kaikkien etu.

Sukupuoliroolit ja toimeentulo

Ajatuksemme siitä, minkälaisia miehet ja naiset ovat ja mitkä ovat heidän heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, perustuvat sukupuolirooleihin. Nämä luonnollisina pidetyt roolit puolestaan perustuvatpitkälti siihen, miten työ ja tehtävät on kyseisessä kulttuurissa perinteisesti jaettu naisten ja miesten välillä. 

 Naisten ja miesten tehtävien eriytymiseen liittyy tehtävien erilainen arvostus ja sen myötä erilainen mahdollisuus päästä päättämään kotitalouden varallisuudesta ja sen käytöstä. Työ, jolla ansaitaan rahaa tai muuta siihen verrattavaa tuloa, on useimmissa yhteiskunnissa perinteisesti ollut miesten aluetta. Naiset taas ovat keskittyneet kodin piirissä tapahtuvaan työhön: lapsista, sairaista ja ikääntyneistä huolehtimiseen, kodinhoitoon, usein myös kotitarveviljelyyn ja kädentaitoihin.

Koska naisten tekemä osuus työstä on ollut palkatonta, on miehillä katsottu olevan vahvempi oikeutus päättää kotitalouden varojen ja omaisuuden käytöstä. Tämä ajattelumalli kuitenkin unohtaa naisten kodissa tekemän työn merkityksen miesten tulohankkimistyön mahdollistajana.

Samalla on unohdettu, että usein myös naiset tekevät tuloja tuottavaa työtä. Esimerkiksi Intian Narsapurissa naiset ovat perinteisesti valmistaneet taidokkaita pitsejä, mitä ei kuitenkaan ole pidetty tuottavana työnä vaan osana naisten kotiaskareita. Perheiden miehet puolestaan myyvät samoja pitsejä markkinoilla, mitä pidetään kotitalouden tuloja kartuttavana toimintana. Saman tuotteen ympärille kiertyvä työ arvotetaan siis eri tavalla sen mukaan, kumpi sukupuoli siitä vastaa.

Työnjako vaihtelee kulttuureittain. Pohjois-Afrikasta Lähi-idän kautta Etelä-Aasiaan ulottuvalle alueelle on tyypillistä kotitalousmalli, jossa miehen vastuulla on hänestä riippuvaisten naisten elatus ja turvallisuus. Miehen vastuu perheen elatuksesta antaa hänelle myös etuoikeuden päättää kotitalouden varallisuuden käytöstä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, Karibialla ja osissa Latinalaista Amerikkaa vallalla on malli, jolle on tyypillistä miesten ja naisten eriytetyt vastuut elannon hankkimisesta. Tässä mallissa naisilla on hieman laajemmat mahdollisuudet kodin ulkopuoliseen toimintaan, liikkuvuuteen ja vuorovaikutukseen, kun taas esimeriksi Etelä-Aasialle leimallinen purdah-kulttuuri sulkee naiset tiiviimmin kodin piiriin ja tekee mahdottomaksi sen ulkopuolella tehtävän työn.   Laadukas kehitysyhteistyö haastaa naisten taloudellisia oikeuksia rajoittavia asenteita ja pyrkii vahvistamaan naisten työn arvostusta.

Naisten perintö- ja omistusoikeudet

Puutteelliset omistus- ja perintöoikeudet asettavat naiset taloudellisesti epävarmaan asemaan ja vaikuttavat voimakkaasti naisten köyhyyteen.

 Ne esimerkiksi heikentävät naisten mahdollisuuksia saada tulonhankinnassa tarvittavia pääomia, sillä heillä ei ole lainan vakuudeksi vaadittavaa maa- tai muuta omaisuutta.

Omistusoikeuteen liittyy useita ongelmia. Puutteellinen, naisia syrjivä lainsäädäntö on yleistä, mutta vielä yleisempää on se, että säädettyjen lakien toteutumista valvotaan heikosti jos lainkaan. Tähän liittyy usein tietämättömyyttä lakien olemassaolosta ja niistä tahoista, joilta voi hakea tukea oikeuksien toteutumiseksi tai apua, kun oikeuksia on loukattu. Erityisesti paikallistasolla vaikuttavat perinteiset asenteet ja käytännöt, jotka ovat ristiriidassa lainsäädännön kanssa ja joiden muuttuminen on äärimmäisen hidasta.

Monissa omavaraistalouteen perustuvissa yhteiskunnissa ajatus maan yksityisomistuksesta oli pitkään vieras. Ennen siirtomaakautta yhteisö omisti maan, johon sekä miehillä että naisilla oli käyttöoikeus. Siirtomaahallinnon tuoma muodollinen yksilön omistusoikeus suosi miehiä enemmän kuin naisia. Syitä tähän on monia: perimysjärjestelmän mukaan tuotannon resurssit siirtyivät miehiltä miehille, siirtomaaisännät käyttivät tietolähteinään miehiä ja päätöksiin vaikuttivat aikakauden eurooppalaiset ihanteet miehestä perheen päänä.

Monissa afrikkalaisissa maissa on yhä rinnakkain voimassa valtion lakeja, heimolakeja ja eri uskontokuntien lakeja. Vaikka valtiollinen lainsäädäntö kieltäisi sukupuoleen perustuvan syrjinnän, perhe- ja avioliittokysymyksissä saatetaan soveltaa naisille epäedullisia heimo- ja uskontokuntien lakeja. Myös valtion lait saattavat sisältää ”harmaita alueita”, jotka mahdollistavat erilaisia tulkintoja. Perinteisiä käytäntöjä vahvistaa sekin, että omistusoikeuksiin liittyvät ratkaisut tehdään paikallistason päätöselimissä ja päätöksentekijöinä ovat pääasiassa ne, jotka hyötyvät vanhasta järjestelmästä. Siis miehet.

Naisten keskeiset omistus- ja perintöoikeusongelmat ovatkin kytköksissä miesten taloudellista valta-asemaa korostaviin perinteisiin. Usein miehet käsitetään ensisijaisiksi omaisuuden haltijoiksi joko omistajan tai naisen holhoojan ominaisuudessa, jolloin naisilla ei ole mahdollisuutta saada maata käyttöönsä omissa nimissään. Myötäjäiset mielletään tyttären perinnöksi, jonka puolison suku kuittaa avioitumisen yhteydessä. Avioeron tai leskeytymisen yhteydessä myös vaimon perheeseen tuoma omaisuus jää miehen tai miehen sukulaisten haltuun. Myös moniavioisuus ja siitä seuraavat perinnönjako-ongelmat ruokkivat epäoikeudenmukaisuutta.

Naisten taloudellisen turvallisuuden parantamiseen tähtäävä kehitysyhteistyö ei voi olla huomioimatta perintö- ja omistusoikeuksiin liittyviä kysymyksiä niiden keskeisyyden vuoksi. Tilanteesta riippuu se, pyritäänkö vaikuttamaan lainsäädäntöön, kehittämään paikallisia neuvonta- ja tukipalveluita vai lisäämään viranomaisten ja yhteisöjen tietoisuutta jo säädetyistä laeista. Ilman näiden oikeuksien toteutumista paraskin hanke voi parantaa naisten taloudellista turvallisuutta vain hetkellisesti.

Konfliktien vaikutukset naisten taloudelliseen turvallisuuteen

Konfliktit vaikuttavat voimakkaasti ihmisten turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Konfliktien aiheuttamat ongelmat vaihtelevat sukupuolittain. Niihin liittyvässä seksuaalisessa väkivallassa eriarvoiset valtasuhteet miesten ja naisten välillä kärjistyvät, ja heikompi taloudellinen asema on myös yhteydessä naisten kokemaan turvattomuuteen.

Seksuaalista väkivaltaa voidaan tarkastella useasta näkökulmasta, joista yksi on taloudellinen. Seksuaalinen väkivalta voidaan nähdä miesten keinona ottaa haltuunsa naisten työpanos ja omaisuus. Naisia siepataan aseellisten joukkojen työvoimaksi, mutta toisaalta heitä pakotetaan myös synnyttämään lapsia viholliselle tai estetään synnyttämästä lapsia omaan yhteisöön. Seksuaalinen väkivalta voi olla myös keino maattomille tai muuten varattomille miehille saada konfliktin yhteydessä haltuunsa naisille kuuluvaa arvo-omaisuutta, kuten maata tai karjaa. Esimerkiksi Ruandan sisällissodan aikana 1990-luvulla esiintyi tapauksia, joissa nainen raiskattiin; sen jälkeen järjestettiin uhrin ja raiskaajan valehäät ja mies omi naisen omaisuuden itselleen.

Sukupuolella on merkitystä taloudellisen turvallisuuden kannalta myös konfliktin jälkeisessä tilanteessa. Sodat hajottavat perherakenteita ja muita sosiaalisia verkostoja. Naiset jäävät usein yksin vastuuseen kotitalouden elatuksesta miesten kuoltua. Esimerkiksi Ruandan sisällissodan jälkeen 60 prosenttia maan väestöstä oli naisia ja suuri osa kotitalouksista joko naisten tai lasten elatusvastuulla. Nämä kotitaloudet kärsivät keskimääräistä suuremmasta köyhyysriskistä, jota kärjisti naisten perintöoikeuksien puutteellisuus: naisilla ei Ruandan lain mukaan ollut mahdollisuutta periä perheen omaisuutta ellei asiasta oltu erikseen sovittu.

Naisten näkymätön työ

Suuri osa naisista työskentelee kotona tai virallisen talouden ulkopuolella ja usein ilman palkkaa. Tästä syystä naisten työpanos on yhteiskunnallisesti näkymätön ja aliarvostettu. Huolimatta siitä, että naiset tekevät 66 prosenttia työstä maailmassa ja tuottavat puolet maailman ruuasta (kehitysmaissa paikoin jopa 80 prosenttia), naiset saavat vain kymmenen prosenttia maksetuista palkoista ja omistavat kaksi prosenttia maasta.

Työn näkymättömyyden vuoksi naisia ei nähdä taloudellisina toimijoina, vaikka he sitä ovatkin. Tästä syystä naisiin kohdistuu syrjintää ja ennakkoluuloja, jotka vaikeuttavat heidän pääsyään työmarkkinoille tai käsiksi tuotantopanoksiin, kuten tietoon, pääomiin ja työtä helpottavaan teknologiaan. Samasta syystä köyhät perheet panostavat vähäiset varansa poikien koulutukseen tai hyvinvointiin, sillä näiden uskotaan tulevaisuudessa turvaavan vanhempiensa elintason.

Naisten aikaköyhyys ja näkymättömyys taloudellisina toimijoina kaventavat naisten osallistumista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Naisten sananvalta on pieni myös perheiden sisällä ja asioissa, jotka liittyvät suoraan heidän omaan terveyteensä ja hyvinvointiinsa. He saattavat esimerkiksi tinkiä omista ravitsemustarpeistaan perheväkivallan pelossa. Naisten heikko taloudellinen asema lisää heidän kokemaansa turvattomuutta yhteiskunnassa ja tekee heistä haavoittuvampia väkivallan ja hyväksikäytön erilaisille muodoille. Tämä kärjistyy epävakaissa oloissa ja erityisesti konfliktien aikana.

Naisten toimeentulomahdollisuuksien tukemisessa on siis aina kyse tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.   Kehitysyhteistyö on usein toistanut eriarvoistavia sukupuolikäsityksiä. Maanviljelyhankkeista pääsivät erityisesti alkuvaiheessa hyötymään perheiden elatusvelvollisiksi arvellut miehet, kun taas naiset olivat ruoka-apuohjelmien ja äitien ja lasten terveyteen keskittyvien hankkeiden kohteena. Nykyään naisten toimeentulomahdollisuuksia tuetaan pienlainoin. Lainoista ei kuitenkaan ole hyötyä, ellei niihin liitetä yrittämiseen ja ammatinharjoittamiseen valmentavaa koulutusta ja koko yhteiskunnan, myös miesten, tasa-arvotietoisuuden lisäämistä.

Sukupuoliroolit rajaavat myös ammattikoulutuksen tarjontaa. Naisia koulutetaan naisille sopiviksi ajateltuihin ammatteihin käsityö-, hoiva- tai ravitsemusaloille, joissa ansiotaso on heikko. Kaikissa yhteiskunnissa on vahvoja naisyrittäjiä, mutta naisten eteneminen vastuullisiin tehtäviin toisen palveluksessa on vaikeaa.

Kehitysyhteistyön yhtenä tehtävänä onkin kasvattaa naisten työn näkyvyyttä ja arvostusta, laajentaa naisille tarjolla olevien taloudellisten vaihtoehtojen määrää ja lisätä naisten sananvaltaa yhteiskunnan eri tasoilla.

Teksti: Ulla Sarasalmi

Haluatko kuulla lisää?

Pysy kärryillä ja tilaa Naisten Pankin uutiskirje!