Erilainen matka Afrikkaan

Viestintäryhmän vapaaehtoisena toimivalle Tiina Toivakalle Naisten Pankin hankkeisiin tutustuminen antoi entistä enemmän motivaatiota jatkaa työtä Suomessa.

Toimittuani parisen vuotta Naisten Pankin aktiivina minulle avautui mahdollisuus päästä tutustumaan hanketyön tuloksiin Liberiassa. Vähän jännitti, sillä ensimmäisenä mieleen tuli Ebola ja tieto siitä, että Liberia on yksi Afrikan – ja koko maailman – köyhimmistä maista.

Voitin ennakkoluuloni, hain ja pääsin matkalle. Niinpä meitä lähti 10 vapaaehtoista naistenpankkilaista marraskuun lopulla matkaan, kaikki vähän jännittyneinä. Olimme etukäteen saaneet turvallisuuskoulutuksen, joukon rokotuksia ja paljon muuta infoa. Päivää ennen reissuun lähtöä kuulimme uudesta Ebola-tapauksesta, mikä hieman nosti jännitystä.

Myöhään sunnuntai-iltana saavuimme Liberiaan pääkaupungin Monrovian kansainväliselle lentokentälle. Ulkomuodoltaan ja varustetasoltaan kenttä muistutti enemmän jotakin neuvostoaikaista, vähän jo nuhjaantunutta rakennusta, mutta onneksi Kirkon Ulkomaanavun paikallinen suomalainen työntekijä Leena Lindqvist oli meitä vastassa ja luotsasi meidät pikkubussiimme, joka olikin sitten käytössämme koko matkan ajan. Majoituimme Hotel Royaliin, joka oli siisti ja ilmastoitu, meikäläisittäin noin 2-3 tähden tasoa. Jokunen hämähäkki taisi viikon aikana löytyä ja aina ei vettä tullut tasaisesti, mutta muutoin asuminen sujui suht mukavasti.

Maanantaina vietimme Monroviassa ja kuulimme Kirkon Ulkomaanavun toiminnasta maassa. Liberiassa on noin 4,5 miljoonaa asukasta, joista pääkaupungissa asuu reilu miljoona. Maassa on käyty kaksi perättäistä sisällissotaa vuosian 1989-1996 ja 1999-2003 ja niiden jäljiltä maan infrastruktuuri on edelleen sekaisin. Sähkö- ja vesijohtoverkko puuttuu osin jopa pääkaupungista, ja kehitystä jarruttavat edelleen korruptio, lukutaidottomuus ja työttömyys. Alle 20 prosenttia liberialaisista käy palkkatöissä.

Liberian pääelinkeino on maatalous, ja maassa viljellään muun muassa kumia, palmuöljyä ja kassavaa. Merkittävin luonnonvara on rautamalmi. Maatalous on kuitenkin melko kehittymätöntä ja heikkoa, pitkälti maata kurjistaneen sisällissodan vuoksi ja maan bisnestä pyörittävätkin pitkälti libanonilaiset.

Kova takaisku maan kehittymiselle on ollut Ebola, joka pysäytti lähes koko maan melkein vuodeksi. Koulut olivat kiinni ja toimeentulo vaikeutui entisestään. Vasta aivan viime kuukausina elämä on pikkuhiljaa palautumassa ennalleen, mutta vieläkin tienvarsilla näkyi Ebolasta kertovia opasteita ja ilmoitustauluja.

Kirkon Ulkomaanapu on yksi maassa toimivista kansalaisjärjestöistä, joita on kaikkiaan 75. Ulkomaanapu hallinnoi Naisten Pankin Liberiassa toimivia hankkeita, joiden tavoitteena on kohentaa naisten tulonhankintaa ja asemaa yhteiskunnassa sekä tukea haavoittuvassa asemassa olevien tyttöjen koulutusta.

Naisten Pankin tuella maahan on perustettu seitsemän Äitikerhoa (Mothers’ Club), jotka kouluttavat naisia ja harjoittavat yritystoimintaa ja joiden tuotto käytetään tyttöjen ja naisten koulutukseen. Äitikerholaisille myönnetään 100 dollarin laina, jonka avulla he voivat käynnistää bisneksen. Laina maksetaan takaisin joko kerralla tai osissa.

Meidän tutustumisemme hankkeiden tuloksiin alkoi vierailulla vihannesviljelmille ja kanaloihin. Oppaanamme oli ihastuttava Ma Bea (Beatrice Tgba Wuo), joka johtaa Ulkomaanavun paikallista kumppania PNO:ta. (Project New Outlook). Maanviljelytaidot opetetaan alusta pitäen, miten pitää rivit suorana, miten ja milloin kastellaan ja milloin sato on valmis. Viljelmiä hoitavat naiset kertoivat ylpeinä, miten he ovat oppineet taidot ja miten he pystyvät tuloillaan kohentamaan omaa ja lastensa elämää.

Sama into näkyi kanaloissa, joissa – meikäläisittäin melkoisen alkeellisissa oloissa – kasvatetaan kanoja ja myydään sitten kanojen munimat munat eteenpäin, yleensä paikallisilla markkinoilla. Tuonnin osuus Liberiassa myynnissä olevista kananmunista on 95 prosenttia, joten kysyntää paikallisille tuottajille on. Ilomme olikin suuri, kun huomasimme hotellin vieressä olevassa marketin myytävän liberialaisia munia. Ties vaikka olisivat olleet meidän vierailukohteestamme!

Jo ensimmäisenä päivänä tapaamamme naiset olivat myönteisiä, avoimia ja selvästi ylpeitä siitä, että kohentuneen tulotasonsa avulla he voivat taata lapsilleen paremman elämän. Köyhyydestä nouseminen ei olekaan enää mahdotonta tai toivotonta, vaikka lähtötaso ja olosuhteet ovat vaatimattomat.

Keskiviikkona matkasimme Bensonvilleen ja tutustuimme paikalliseen kouluun. Koulurakennukset ovat yksikerroksisia ja niitä kiertää avoin terassikäytävä. Ovia luokkahuoneissa ei ole. Oppilaat luokissa ovat hyvin eri-ikäisiä ja –kokoisia. Opetusmateriaalia on vähän tai ei ollenkaan ja poissaoloja on paljon. Myös keskeyttäneiden lukumäärä on iso, ja varsinkin vanhempien, itseään paljon nuorempien kanssa koulua käyvien oppilaiden motivaatio on monesti heikko. Tyttöjen osuus koululaisista on viime vuosina kasvanut, mutta tyttöjen asema on poikia selvästi heikompi.

Koulun vieressä olevaan Bensonvillen Mothers’ Clubiin meidät toivotettiin tanssien ja laulaen tervetulleeksi. Opetusta annetaan saippuan valmistuksessa, ompelu- ja käsityötaidoissa sekä leivonnassa. Kurssi kestää yhdeksän kuukautta ja opetusta on kolmena päivänä viikossa. Opetustilat näyttivät meikäläisen silmään melko alkeellisilta, mutta innostus tekemiseen on suurta. Luokkakoot vaihtelevat, ja esimerkiksi saippuan tekemistä opiskeli kaikkiaan 18 oppilasta. Jututtamamme naiset olivat motivoituneita ja ylpeitä oppimastaan. Koulumatka oli pisimmillään jopa kolme tuntia – kävellen tietenkin. Vaatimattomista puitteista ja köyhistä olosuhteista huolimatta naisissa elää voimakas optimismi tulevaisuuteen – ominaisuus, jota tällainen eurooppalaiseen hyvinvointiin tottunut voi vain ihailla.

Tiinablogi

Torstaina ajoimme vajaat kolme tuntia Liberian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Buchananiin, jossa on asukkaita noin 34 000. Jos Monrovia muistuttaa ainakin joiltakin osin länsimaalaisten käsitystä kaupungista, niin Buchananista ei voi sanoa samaa. Kadut olivat päällystämättömiä ja kuoppaisia, ja niiden varsilla oli alkeellisia asumuksia. Myyntipöydillä myytiin sulassa sovussa elintarvikkeita, autonosia ja vaatteita. Kurjuutta emme kuitenkaan nähneet täälläkään, kuten ei muuallakaan vierailukohteissamme. Ihmiset vilkuttelivat iloisesti pikkubussillemme ja aina bussista noustessamme meitä tervehdittiin iloisesti.

Buchananissa tutustuimme Loic Buchanan Satellit –tekniseen opistoon, jossa Naisten Pankin tuella opiskelee 20 nuorta naista teknisiin ammatteihin. Useimmat näistä nuorista naisista ovat jo yhden tai useamman lapsen äitejä ja ainakin osa raiskauksen seurauksena raskaaksi tulleita. Silti he suhtautuivat tulevaisuuteen luottavaisesti ja olivat ylpeitä siitä, mitä tekivät ja opiskelivat. Rankat olosuhteet eivät ole näitä naisia lannistaneet.

Buchananin Mothers’ Clubissa jututin 47-vuotiasta, kullanväriseen mekkoon pukeutunutta ryhdikästä Gertrudia, joka oli joutunut aikanaan keskeyttämään koulun sodan takia, mutta ehtinyt kuitenkin opetella lukemaan ja kirjoittamaan. Gertrudilla oli kotona työtön mies, neljä lasta ja kaksi lastenlasta, joiden kaikkien elättämisestä hän vastasi. Mothers’ Clubiin hän on kuulunut useamman vuoden ajan ja on saanut siellä oppia leipomiseen. Tällä hetkellä Gertrud elättää perheensä leipomuksillaan, joita hän myy paikallisilla markkinoilla ja muilla kauppapaikoilla.

”Suurin haaveeni on, että lapsenlapsillani oli elämässään helpompaa ja että heillä olisi enemmän mahdollisuuksia kuin minulla”, totesi tämä kuvankaunis, elämässään kovia kokenut nainen.

Perjantain vierailukohde oli Zardunin Mothers’ Club, jonka avajaisia pääsimme seuraamaan. Matka sinne oli pitkä ja kuoppainen, osa matkasta taitettiin tiellä, jota meikäläisittäin tuskin edes tieksi kutsuttaisiin.

Avajaisjuhlat olivat pitkät ja ohjelmaa riitti puheista lauluun ja tanssiin. Koskettavin ohjelmanumero oli erään äidin liitutaululle piirtämät aakkoset ja oma nimi. Hän oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan muutamassa päivässä.

Meitä vapaaehtoisia muistettiin ja kiiteltiin useassakin puheessa, mutta sen lisäksi koimme yllätyksen, kun yleisön eteen talutettiin vuohi. Se oli lahja meille. Otimme sen vastaan – hieman hämmentyneinä, mutta tietenkin hyvin otettuina. Yhteisellä päätöksellä päätimme kuitenkin jättää tämän arvokkaan lahjamme kasvamaan korkoa kotikyläänsä.

Melkoisen väsähtäneinä matkasimme Zardunista takaisin kohti Monroviaa. Emme enää palanneet pääkaupunkiin, vaan suuntasimme Libassaan, Monrovian lähellä sijaitsevaan Ecolodgeen. Sysipimeässä tulimme paikkaan, jossa meidät majoitettiin tunnelmallisiin, mutta ilmastoimattomiin mökkeihin. Viikonlopun sulattelimme kaikkea näkemäämme ja kokemaamme – ja sitä riitti. Päällimmäisenä tunteena reissulta oli suuri kunnioitus ja ihailu Liberian – ja kaikkia köyhissä ja puutteellisissa oloissa eläviä – ihmisiä kohtaan. Sisällissota ja Ebola eivät ole lannistaneet ihmisiä, vaan uskoa ja jaksamista löytyy.

Apu on kuitenkin edelleen tarpeen, ja sen merkityksen saimme mekin omin silmin matkan aikana nähdä. Vaikka yksi ihminen ei voi pelastaa koko maailmaa, on pienelläkin avulla merkityksensä. Meille länsimaalaisille on annettu paremmat eväät elämään, meidän velvollisuutemme –ja oikeutemme – on omalta pieneltä osaltaan olla mukana rakentamassa parempaa elämää niille, jotka joutuvat ponnistamaan paljon heikommista oloista.

Liberiassa pääsi käymään Tiina

Teksti ja kuva: Tiina Toivakka