Auttaminen tekee mielelle hyvää
Todellisuus ei liene yhtä mustanpuhuva, mutta kollektiivisessa mielentilassa vallitsee tällä hetkellä matalapaine. Ehkä yksi syy matalapaineen tuntuun on se, että mielen asioista puhutaan. Uupuneet, masentuneet ja ahdistuneet uskaltavat kertoa julkisesti, miten voivat. Makroasioista ilmastokriisi ja sota Ukrainassa eivät ainakaan kevennä mielen taakkoja. Tarvittaisiin kipeästi toivoa.
Ihmisten sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa julkistamat kertomukset mielentiloistaan ja mielenterveyden ongelmista liittyvät yleiseen trendiin, jossa julkisen huomio suuntautuu yksilöihin. Yksilöiden tarinat kiinnostavat, yleisen tason ilmiöpohdinnat tai -analyysit eivät niinkään.
Yksityisistä tarinoista tullut julkisia
Nobel-kirjailija Anne Ernaux kirjoitti Vuodet-teoksessaan 1980–90-lukujen vaihteesta, että kuva yhteiskunnasta pirstoutui (keskustelun) aiheiksi. ”Paljastuksia tehtiin nyt muuallakin kuin anonyymeillä lukijapalstoilla ja yöradiossa, henkilökohtaisuudet saivat ruumiin ja kasvot lähikuvissa, joita tuijotimme lumoutuneina, ihmetellen, miten niin moni uskalsi kertoa oman tarinansa tuhatpäiselle yleisölle, joskin olimme tyytyväisiä saadessamme kuulla muiden elämästä.” Tässä on jotain tuttua.
Ongelmien kieltäminen ei ole oikein, eikä viisasta, muttei myöskään tyhjän päällä lilluvan positiivisuuden markkinointi. Esimerkiksi työuupumusta on tutkittu, samoin ilmastoahdistusta. Kummassakin tapauksessa on kysymys monisyisistä ongelmista, eikä niihin ole yksinkertaisia ratkaisuja. Silti niitä täytyy etsiä, ihmisillä kun pitäisi olla syitä, keinoja ja mahdollisuuksia myös iloon. Hyvään mieleen.
Intiimien kertomusten ohella saamme lukea, katsoa tai kuunnella mediasta neuvoja. Meitä kehotetaan rauhoittamaan elämää, pitämään some-paastoa, hillitsemään itseen kohdistuvia vaatimuksia, olemaan armollisia itsellemme.
Media antaa ohjeita mielen omahoitoon
Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet! Ole lempeä itsellesi! Näitä kehotuksia lukiessa nyökkäilee mielessään; kyllä, juuri näin. Mutta sitten mieleen hiipii ajatus, että entä jos olisitkin armollinen muille ihmisille. Entä jos self helpin sijaan auttaisitkin muita?
Kokenut psykiatri Katriina Kuusi sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 23.2.2023), että nykyaika on täynnä ”psykopuhetta”, joka on irrallaan ihmisten arjesta ja ”vähän kuin Woody Allenin elokuvat pahimmillaan.”
– Sen sijaan, että ihmisille sanottaisiin, että tehkää jotain hyvää toisillenne, sanotaan, että istukaa alas ja puhukaa.
Jos jaksaa pungertaa välillä oman mielen syvyyksistä toimimaan toisten hyväksi, pääsee kokemaan mielihyvää. Esimerkiksi Richard M. Ryanin ja Frank Martelan tutkimuksissa on käynyt ilmi, että hyväntekemisellä on itsenäinen vaikutus ihmisen psykologisen hyvinvointiin ja elämän kokemiseen merkitykselliseksi.
Mielihyvää kertyy muiden auttamisesta
Tutkijoiden neljän erillisen tutkimuksen tulos oli sama: usein paras tapa lisätä omaa onnellisuutta on tehdä joku toinen onnellisemmaksi.
Omat kokemukseni todistavat samaa. Olen toiminut 15 vuotta Naisten Pankissa, joka kerää Suomessa rahaa hankkeisiin, joiden avulla naisia kehittyvissä maissa koulutetaan ammattiin ja yrittäjyyteen, sanalla sanoen omaehtoiseen toimeentuloon. Hankkeita on tällä hetkellä Kambodzhassa, Myanmarissa, Nepalissa, Keniassa ja Ugandassa. Tähän mennessä rahaa on kerätty yli 20 miljoonaa euroa ja niiden avulla on tuettu yli 92 000 naista.
Varainhankinta on kovaa ja varsin luovaa työtä. Pinnistys unohtuu, kun näkee, mitä jo muutamalla kymmenellä eurolla saadaan aikaan. Tulee hyvä mieli. Kun lähituntumalta seuraa naisten elämää, vaikka Ugandassa, tuntee iloa ja kiitollisuutta moneen suuntaan. Yksi suurista kiitollisuuden aiheista on se, että Suomessa ymmärrettiin yli 100 vuotta sitten koulutuksen ja tasa-arvon merkitys. Molemmat asioita, joista ei koskaan voida sanoa, että nyt on valmista. Kehittämistä riittää.
Onnellisuus tuli rahojen laskemisesta
Moni sopivuusasia kääntyy ylösalaisin, kun mennään etelästä pohjoiseen tai pohjoisesta etelään. Jokunen vuosi sitten kysyin ugandalaiselta ravintolayrittäjältä, Rufina Adongilta, koska hän on onnellisimmillaan. Hän vastasi: ”Kun illalla lasken rahojani.” Ja nauroi hereästi päälle. Mitä, mitä? Kuin Roope-ankka. Minunkin oli pakko nauraa, tuli niin hyvä mieli.
Rufina Adong kysyi perheestäni. Kun kerroin omista (hyvin aikuisista) lapsistani ja lastenlapsistani, hän totesi, että sinä olet varmasti onnellinen. En väittänyt vastaan.
Kirjoittaja: Reetta Meriläinen
Kuva: Eija Wallenius
Juttu julkaistu alunperin Helsingin seudun kesäyliopiston verkkojulkaisuna