Kihomatoja ja kehyleikkauksia

”Päiväkodissa kihomatoja ja vielä 30 miljoonnan lisäleikkaus kehyyn, siinäpä ne tämän aamun uutiset.”

Istuin Kirkon Ulkomaanavun jeepissä, keskellä kauneinta Guatemalaa, kun luin lakonisen viestin mieheltäni. Ympärillä vihreän vehreät vuoret, majesteettiset laaksot, kadun varret kirjavanaan maya-naisten perinteisistä arkiasuista, vanhat herrat valtavat polttopuukuormat selässään.

Kyyneleet alkoivat valua poskilleni aurinkolasien alta. Katsoin poispäin guatemalalaisesta kollegastani, joka keskittyneesti ajoi jyrkkää ylämäkeä 40 kilometrin tuntivauhdilla. Toivoin, ettei hän huomaisi, kuinka itkin. Itkin hätääni. Itkin häpeää, epäuskoa, toivottomuutta, turhautumista, epätoivoa, epäoikeudenmukaisuutta, raivoa. Vihaakin. Vääryyttä.

Ei minun Suomeni ole näin tyly hätää kärsiviä kohtaan.

Mieleeni tulvahtivat ne kokemukset, jota olin saanut kohdalleni kuluneella viikolla. Mahtavia, vereviä naisia, jotka olivat saaneet Naisten Pankin kautta mahdollisuuden kouluttautua. Tietoa oikeuksistaan ja kannustusta osallistumiseen kylätasolla; naisia, jotka olivat saaneet äänensä kuuluviin ja tulleet nähdyiksi. Ajattelin myös niitä hankalien taipaleiden takana eläviä naisia, jotka pää painuksissa kohtasivat vieraat ja vasta kovan maanittelun ja pehmittelyn jälkeen alkoivat avautua. Alempiarvoisuus ja heikko itsetunto asuvat syvällä ihmismielen sopukoissa ja niiden poissysääminen ei tapahdu ihan nopeasti.

Ajattelin naisia, jotka saivat mahdollisuuden kouluttautua tuotteliaampiin maanviljelyskeinoihin. Kuinka he kaikki kerta toisensa perään kertoivat, että nyt myynnistä tulevan lisätuoton lisäksi myös heidän lapsensa hyötyvät uusista opeista, saaden monipuolisempaa ja ravitsevampaa ruokaa.

Ajattelin uusia naisryhmien aloittamia maatalousyrityksien alkuja: kanan- ja porsaankasvatusta, maissin- ja pähkinänviljelyä. Mikä toivo näillä ryhmillään olikaan! Usko siihen, että vastaopittujen yrittäjyys- ja maataloustaitojen myötä heidän elämänsä saa suunnan parempaan.

Ajattelin kaikkea, mitä olin nähnyt heidän kylissään. Näillä ihmisillä ei ole mitään. Kodit on rakennettu rakoilevista laudoista ja niissä on joko pelti- tai heinäkatto. Yhdessä huoneessa nukkuu koko laajennettu perhe, lapsia on valtavasti. Ikäisilläni, mutta viisikymppisiltä näyttävillä naisilla on yleensä liki kymmenen suuta ruokittavana. Plus lapsenlapset. Moniin kylistä ei pääse autolla, niissä ei ole minkäänlaisia valtion tarjoamia palveluita: ei terveydenhuoltoa, kouluja, poliisia, ei mitään, kun hätä tulee. Ei edes puhelimen kuuluvuutta. Yksi hankkeemme naisista oli yhdeksännellä kuulla raskaana. Kauhulla ajattelin, kuinka pian käynnistyvä synnytys menee. Toiselta naiselta kysyin hänen lapsimäärästään. Kaikki ovat kuolleet. Lukumäärää tai syytä en saanut selville kyynelieni peittelyltä.

Näillä ihmisillä ei ole mitään. Alkuperäiskansana heitä syrjitään kaikin keinoin. Heille ei tarjota mitään palveluja valtion toimesta. Liki joka kylässä joku tapaamisiimme osallistunut uskaltautui nousta seisomaan, pää painuksissa, nöyränä kysyen jonkun hyvin edullisen hyödykkeen perään. Meillä ei ole maata missä viljellä, tahtoa olisi. Meillä ei työkaluja, millä viljellä, yritystä on. Voisitko sinä, rikas pohjoisen asukki, auttaa meitä. Voisitko kertoa eteenpäin, että me haluaisimme kyllä itse auttaa itseämme, kehittää yhteisöjämme, mutta meillä ei ole niitä vähäisimpiä resursseja, joita tarvitsemme.

Ne naiset, jotka ovat Naisten Pankin toimeentulo- ja oikeuskoulutushankkeemme parissa, toistelevat äärimmäistä kiitollisuuttaan kylästä kylään:

”Arvostan suuresti suomalaisia naisia, naistenpankkilaisia. Kun kuulin näistä meitä ajattelevista naisista, herättää se minussa seuraavan ajatuksen: ’Nyt me taistelemme entistä enemmän, me teemme tulevaisuudesta paremman. Ja haluamme antaa tämän mahdollisuuden myös muille kylämme naisille’.” Näin totesi El Milagro –nimisen kylän naisryhmän visionäärinen puheenjohtaja Josefa Calel.

Monte Criston kylässä naisryhmä yhdessä kertoi: ”Tämä projekti on meidän omaksi kehitykseksemme, jotta voimme tehdä asioita oman tulevaisuutemme eteen. Miehet usein kysyvät, mitä saamme koulutuksesta. Me tavoittelemme riippumattomuutta muista.”

Tästä pitkäaikaisessa kehitysyhteistyössä on kyse. Köyhyydestä irti pyristelystä, omilla jaloilla seisomisesta, omien oikeuksien ajamisesta. Miksi tällaisista projekteista halutaan irtisanoutua? Miksi pitkäaikainen työ ajetaan alas muutamassa kuukaudessa?

Olen asunut ja matkustanut vuosia kehitysmaissa. Mutta tämä matka itketti minua enemmän kuin kaikki aiemmat matkat yhteensä. Tien päällä oli tyhjä kaiku. Ei enää ajatusta siitä, että me suomalaiset kannamme vastuumme; että me kyllä yhdessä köyhien kanssa yritämme punnertaa heidät irti rutiköyhyydestä.

Ei Suomi voi irtisanoutua globaalista solidaarisuudesta noin vain. Se on ylimielistä, lyhytnäköistä, anteeksiantamatonta ja osuu vielä omaan nilkkaan.

Samanlailla kuin odotan, että suomalaiset rikkaat osallistuvat maamme talkoisiin, odotan, että Suomi rikkaana maana osallistuu globaaleihin talkoisiin. Se on meidän velvollisuutemme.

Niin ja ne kihomadot. Eiköhän me niistä selvitä.

Teksti ja kuva: Jaana Hirsikangas, Naisten Pankin koordinaattori, joka vierailee Guatemalan Naisten Pankin hankkeessa tällä viikolla